En pidä tästä. Luopumisesta. Nämä meidän rakkaat ovat olleet kanssamme kohta 7 viikkoa. Olemme valvoneet yöt. Olemme suunnitelleet arkemme pentujen ehdoilla. Leikimme päivisin. Syötämme. Siivoamme.
Ulkoilutamme. Elämme perheenä. Kaikki koiramme elävät perheenä. Sovussa. Yhdessä. Toisten kainalossa. Leikkien. Syöden yhdessä. Nukkuen yhdessä. Tehden kaikki yhdessä. Eikä pelkästään me
ihmiset, vaan myös meidän koko koiralauma. Meillä on tällä hetkellä talossa 12 koiraa. Talo haisee Koiran kakalle ja pissille. Kuljemme siivousrätin kanssa ympäriinsä. Vaihdamme sanomalehtiä päivittäin.
En ehkä kestä ensi viikkoa. Jo ajatus siitä, että nämä pienet lähtevät maailmalle, saa minut surun partaalle. Jos puhun jonkun kanssa siitä, että milloin pentuja tullaan hakemaan, olen
purskahtamassa itkuun. Luopumisen tuska ei ole kivaa. Ja vaikka tiedän, että ei meidän resurssit riitä pidemmän päälle näin ison lauman kanssa ja että pennuilla odottaa upeat kodit, silti se luopuminen tekee tiukkaa.
Aika kultaa muistot ja se eron hetki on rankin, mutta se on vain tolkuttoman raskas. Kyllä kyllä, kiva saada talo siivottua ja desinfioitu ennen seuraavien pentujen eloa, mutta silti. Silti se on hemmetin vaikeata. Koska jokainen noista pennuista
on valloittanut meidän perheen sydämet. Vaikka ne riiviöhampaat uppoavat pakaraan tai isoon varpaaseen uudestaan ja uudestaan, silti ei haluaisi luopua. Tai haluaa tavallaan, mutta ei kuitenkaan. Tätä on vaikea selittää.
Ensi viikolla se kuitenkin koittaa. Talo tyhjenee paljon. En tiedä, miten meidän muut koirat ottavat sen. Varsinkaan Annikki ja Kyllikki. Sniif. Annikki on pentujen äiti, mutta Kyllikki rakastaa yli kaiken pentuja. Hän
nukkuu niiden kanssa ja leikkii niiden kanssa. He elävät tietynlaisessa symbioosissa keskenään. Liekkö Tyllerö luulee olavansa taas pentu. En tiedä, mutta hellyyttävää se kaikki käytös on.
Silmät tihrustaen luen kalenteria. Vaikka luopuminen tekee kipeää, aika puhaltaa kaipuun haavat umpeen. Meidän lapsilla on ihanat, tulevat perheet ❤️